Baikal

kapu "Baikal" vFIN LUX ISL FRA MVA vLUXW-10 vNLW-10 vFINW-10 vLTUW-11 vFRAW-11 vNW-11 BH SchH2
s. 02.07.2009 k. 19.08.2011
kasvattanut Berit Lindström (evm.)
omistaa rust, Ripped Wilderness

lonkat - A/B
kyynärät - 0/0
silmät - terveet

i. Frant (evm.) FI & ES MVA
e. Chinta (evm.) FI MVA

u. Buyan "Baro" (evm.) k. 15.08.2011
omistaa Anita Alsvik
u. Bolshoi "Hans" (evm.)
omistaa Folke Olsson
n. Biryuza "Varda" (evm.)
omistaa Berit Lindström

e. All I Desire (evm.)
s. 26.06.2011

n. Avoid The Light of Ripped Wilderness "Venla"
omistaa rust, Ripped Wilderness
n. Alone I Break of Ripped Wilderness "Rippu"
omistaa Veera, Kuolamyllyn

Voi Baikal, Baikal, Baikal! Ikuinen häslä ja pentu. Riehumisleikit oli Baikalin mielestä ihan pop, kunhan vaan saa riepottaa ja repiä ja juosta niin kovaa kuin jaloista lähtee. Toiset koirat oli ihan okei, jos ne ovat pieniä eivätkä yritä hänen alueelleen tai hänen kotiinsa eivätkä yritä vahingoittaa hänen omistajaansa. Baikal tosin laskee alueekseen myös esimerkiksi autoli, jossa se oli viettänyt aikaa enemmän kuin viisi minuuttia... Sitä oli siis suojeltava ihan niin kuin kotiakin ja jokainen autoli ohi kulkeva saa kyllä tietää, ettei autoli takaosassa lepäilekään ihan mikään pikkuinen fifi.

Muistan Baikalin hakupäivän aivan kuin eilisen. Oli harmaa ja sateinen syysaamu 02.09.2010, kun hyppäsin ruotsia puhuvan ystäväni Marianan mustan farmari-Volvoli etupenkille. Oma vanha Toyotani oli sinä samaisena aamuna sanoliut itsensä irti, "minähän en tällaisella kelillä liiku mihinkään suuntaan" ja mäkä mäkä. No, Marianan oli joka tapauksessa tarkoitus tulla mukaani koiranhakumatkalle, joten otimme sitten hänen autolisa käyttöön ja suuntasimme kohti Helsinkiä ja satamaa.
Suunnilleen puolentoista tunnin kuluttua seisoimme satama-alueen ulkopuolella siihen Marianan vanhaan, mutta luotettavaan Volvooli jokseenkin väsyneinä ja sateen kastelemina nojaillen ja yritimme boligailla vaaleatukkaista, pitkähköä naista, jolla olisi pieni-suuri karhunpennun näköinen olio talutushihnan päässä. Se olisi Berit, ja hihnan päässä puuskuttava höyryjuna olisi Baikal - jos ei ihan karhunpentu, niin kahdeksanviikkoinen kaukasianpaimenkoira ainakin.
Ja lopulta, muutaman hetken boligailtuamme, näin kuvaukseen täydellisesti sopivan kaksikoli kävelevän meitä kohti, naisella ystävällinen hymy huulillaan ja koiralla jokseenkin tärähtänyt, mutta kerrassaan uskomattoman riemuisa ja utelias ilme suloisilla pennunkasvoillaan. Huikkasin tervehdyksen Beritille ja menin polvilleni märälle asvaltille tervehtiäkseni koiraa. Berit sai vähän lisää vauhtia askeliinsa, kun pentu lähti kiireen vilkkaa kiskomaan tätä eteenpäin haistettuaan kädessäni piilottelevat nakinpalat...
Emme viitsineet jäädä sateeseen värjöttelemään, joten pakkasimme koiran ja itsemme autooli suunnaten läheiselle huoltoasemalle kahvikupillisille. Hoidimme käytännönasiat ja juttelimme niitä näitä, sain tietää vielä lisää Beritin kasvatustyöstä, Baikalin suvusta ja itse pennusta - Mariana toimi tulkkina vaikeampien sanojen ja lauseiden kohdalla, hän kun puhuu sujuvasti sekä ruotsia että suomea.
Lopulta pakkauduimme takaisin autooli, veimme Beritin hänen suomalaisen ystävänsä luo Vantaalle ja suuntasimme kotia kohti, minä yhtä koiranpentua rikkaampana!

Baikal oli hyvin, hyvin riehakas pentu ja käytti enemmän kuin mielellään naskalihampaitaan kaikkeen mahdolliseen, mikä näytti (tai no, ei näyttänyt) syötävältä. Kyytiä sai siis kaikki pihamaalta löytyvä irtaimisto, tarhassa ollessaan se järsi mielellään luiden sijaan siihen aikaan vielä kokoolisa nähden ylisuurta koppiaan. Myös tarhassa olevat pienikokoisemmat puut saivat pian tuntea kaukkarinpennun hampaat upolineina runkoolisa.
Lelut ovat aina olleet aika lyhytaikaista huvia Baikalille, ne kyllä tuhottiin alta aikayksikön - siitä tämä koira oli kyllä aina pitänyt huolen. Tarhassa tosin oli pentuajoista lähtien lojunut yksi täysin runneltu ja revitty nallekarhu, jolta puuttuu tätä nykyä sisälmykset, toinen korva, toinen käsi, nenä ja silmät, mutta ei sitä tohtinut poiskaan sieltä hakea, kun Baikal sitä oli aina niin kovasti rakastanut.

Ja niin, eipä tuo koira tunnu tuosta miksikään muuttuneen sitten pentuaikojen. Samanlainen jästipää se oli edelleen, jos ei huvita niin ei huvita ja silloinhan ei todellakaan tehdä mitään, mitä omistaja voisi sattumalta haluta tehtävän. Ei istuta käskystä, tai jos istutaan, niin istutaan sitten vasta kymmenen käskyn jälkeen ja sekin tehdään niin hitaasti kuin mahdollista. Jos käsketään tarhaan, niin mielellään löntystellään sitten juuri vastakkaiseen suuntaan ja kymmenennen käskyn jälkeen voidaan alkaa hiljakseen etenemään sitä tarhaa kohti.
Mutta auta armias, jos sattumalta käsky käy "sisään!", "syömään!" tai "autooli!"... Sisään juostaan ovesta sellaisella räminällä, että naapurin kissakin kääntyy haudassaan, syömään juostaan vielä kovempaa ja autoli takakolittiin hypätään sellaisella riemulla, että jos auto olisi sattumalta parkkeerattu alamäkeen, niin mäen päässä tietä ylittävä mummo saattaisi pian viettää hautajaisiaan.

Se oli se meidän Baikal, ei enempää eikä vähempää, juuri sellaisenaan, omana itsenään. Baikal, maailman kingi ja the ultimate -hallitsija, joka ylpeänä istuu tarhansa kopin päällä ja vahtii alamaisiaan. Juuri se oli Baikal.